Näytetään, ei kerrota!

Seison perjantaina ruuhkaisessa kassajonossa, tulee vuoroni ja kaivan henkilöllisyystodistuksen valmiiksi käteeni. ”Näytäks henkkarit?”, kysyy multa alle kolmikymppinen tyttö kassan takaa. Nousen huomaamattomasti varpailleni, ja kurkotan paperit kädessäni, että "kyllä ne on nyt mulle vaan myytävä!". 

Henkkareita multa aina kysytään, vaikka aikuisia tässä jo ollaan ja pystyssä pysytään. Huikkaan tytölle, että kiitos ja hei, jatkan matkaani - Alkoon. 

Heti ovella tulevat prosentit vastaan, mutta baariin mä pääsen, vaan enpä lauantaisin kuitenkaan. Baaritiskillä tallon muiden varpaat, jotta näkisin paremmin ja saisin juotavaa. ”Yks siideri – ja laita vielä Cosmopolitan”, huudan, ja baarimikko pyyhkii hikeä otsaltaan.

En aja autoa, en uskalla, vaan enpä uskaltanut mopollakaan. Vedän Converset tiukasti jalkaan ja vähän pakkelia naamaan – pitkät räpsyripset antavat paljon anteeksi. Punainen tukka ja korvissa reikiä, peiliin katsoessa ei näy vielä rypyn ryppyä!

Konttaan pitkin kävelykatua, eikä järki paljon päätä pakota. Nykynuorisoa ja tulevaisuuden toivoja aina päivitellään – tässä mä olen, ja tähän mä jään!