Päätä särkee, en jaksa enää ajatella. On mennyt jo monta päivää, ei ihmistä ole tehty tällaista varten. Suussa maistuu veri, mustelmia löytyy silmäkulmasta ja jalanpohjista. Kynsilakka on kulunut varpaankynsistä teräväksi viivaksi, yhtä teräväksi, kuin lasinsiru keittiön lattialla - siitä sen kipeän mustelman on täytynyt tulla. Silmiä kirvelee, vatsaan sattuu. En tiedä enää onko aamu vai ilta, sillä jokainen päivä on yhtä pimeä ja surullinen. Millainen ihminen vangitsee itse itsensä? Olo on niin voimaton, ja tunnen suurta tarvetta rypeä itsesäälissä - ei minusta ole mihinkään, kukaan ei välitä. Ruoskin itseäni vielä lisää, ja paha olo tuottaa melkein jo mielihyvää.
Ainoa valo, joka tunnelini päässä pilkottaa on tulitikun liekki. Se liekki syttyy ja sammuu yhtä nopeasti, kuin oma onneni katoaa mielestäni. Tyhjä pullorivi koristaa ikkunalautaa, katson omaa elämääni pullon sisältä. Huudan kovaa, mutta kukaan ei kuule - kaulaa kiristää. Revin hiuksiani ja puristan kädet nyrkkiin, olen vankina omassa kehossani, omassa kodissani.
Peiliin katsoessa näen vain likaisen tukan ja mustat silmät. Katseessa pelkkää tyhjyyttä, en tunne enää kipua. Synkkä varjo on laskeutunut ylleni, toivon nukahtavani ikuiseen uneen. Makaan sängyssä ja tuijotan kattoa, rapistunut maali muodostaa kauniin kuvion - ikuisen jatkumon ja repaleiset siivet. Suljen silmät ja näen yhä selkeämmin, rauha valtaa kehoni ja mieleni - suussa maistuu yhä minttupastilli.
Hyvää yötä rakas koti ja isänmaa. Mun on aika siirtyä kauas, pilviharsopeitteen taa.